Suuri suru

Tuntuu tosi vaikealta kirjoittaa tätä, mutta kun tässä parin viikon aikana on jaettu kaikki ilot ja pelot ja odotukset blogiin, niin kai se voisi auttaa kun jakaa surutkin.

Eilen kun olin menossa sairaalaan gynegologille, aloin vuotamaan verta. Paljon. Ja mahaan sattui. Olin onneksi jo sairaalalla, joten menin itkien pyytämään apua. Arvasin tietysti heti mistä on kyse. Lääkäri laittoi minut ultraan. Se oli kamalaa. Mä tiesin heti siitä lääkärin hiljaisuudesta etteivät uutiset ole hyvät. Siellä näkyi normaalisti alkanut raskaus, mutta sikiön sydänääniä ei löytynyt. Ja sikiö oli liian pieni ikäisekseen, joten sen kehitys oli varmaan pysähtynyt jo vähän aikaa sitten. Itkin vaan ihan hillittömästi sen tutkimuksen jälkeen. Tuntuu niin kamalan pahalle, että kaikki ne pelot, jännitykset, odotukset, innostus, suunnitelmat ovat turhia, ohitse kokonaan.

Mies yrittää kyllä muistuttaa, että eivät ne meidän suunnitelmat ole turhia, koska ne toteutuvat vielä. Myöhemmin sitten vaan. Erikoista tässä on, että en tunne pätkääkään helpotusta. En millin vertaa, vaikka mehän olimme vähän alkshokissa tästä raskaudesta. Olo on vaan niin kamalan pettynyt ja surullinen. Ei olisi pitänyt miettiä kaikkia vielä niin pitkälle.

Illalla alkoivat tosi kovat vatsakivut ja vuoto vaan jatkui. Painoin sellaista lämpötyynyä vatsaan, se vähän auttoi. Enkä mennyt tietenkään töihin. Mies tuli kans kotiin, oli niin kamalan surullinen. Sekin mursi mun sydämen vielä lisää, kun se oli ollut niin innoissaan tästä.

Tiedän kyllä, että parasta on että tämä meni kesken tässä vaiheessa, jos kyseessä oli esimerkiksi vakava kehityshäiriö. Ja tiedän senkin, ettei pidä syytellä itseään ja etsiä syytä, koska raskausaikana pyrin tekemään kaikki oikein, eikä silti syytä löydy. Ja varmasti on tuhatmiljoonaa kertaa raskaampaa menettää vauva, kun se oikeasti on jo vauva-asteella, eikä näin pienen pieni nökö vasta. Mutta ei se silti estä tuntemasta surua. Ja on kamalan tyhjä olo, ei oikein huvita mikään tällä hetkellä. Silmätkin ovat niin turvoksissa itkemisestä että vaikea olla. Pistin jotain siniharmaata luomiväriä jos se vähän veisi huomiota pois, mutta taidan vaan näyttää turpaan ottaneelta. . ihan sama.

Soitin äidillekin. Olisin niin toivonut että mun uutiset olisivat olleet toisenlaisia, mutta tuntui että oli pakko puhua sen kanssa.

Tässä käy nyt niin, että me suremme tätä aikamme, mutta tiedän että tästä vielä selvitään. Sitten ollaan ihan kaksin vaan, sovittiin että tehdään kaikkea kivaa, ehkä joku matka taas ja vähän hulivilitouhua. Ja sitten mietitään taas asiaa uudelleen, että haluaisimmeko kuitenkin jo yrittää uudelleen piankin vai mitä tapahtuu. Nyt en oikein jaksa ajatella sitä.

Ehkä multa vielä joskus tulee "apua, raskaustesti näytti plussaa, osa 2" . Ja saatan vielä kirjoittaa tuntemuksistani nyt, en tiedä. Kauheasti jaksamista kaikille muillekin, jotka ovat kokeneet tämän asian tai on muuten vaikeuksia tällä saralla.

Nyt taas itkettää. Pitää mennä palaveriin.