Lohtua blogikommenteista

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksavat vielä kannustaa ja toivottaa parempaa
onnea kommenteissanne. Joku epäili ettei varmaan tässä vaiheessa paljon lohduta. Itseasissa kyllä se jollakin tavalla lohduttaa, teillehän mä olin tästä raskaudesta tässä vaiheessa eniten kertonut! Maattiin eilen olkkarin lattialla miehen kanssa ja luettiin ihmisten kommentteja. Vaikken haluaisi, että kukaan koskaan joutuu käymään tämän läpi, se että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia, auttaa jaksamaan. Etenkin kun kuulee, että keskenmenon jälkeen on seuraava raskaus sujunut normaalisti. Kiitos kaikille!! Se että maailmassa on vielä noin empaattisia ihmisiä lämmittää pikkumyyn sydäntä. Ja hurjasti onnea uuteen odotukseen, niille jotka ovat nyt samassa tilanteessa, esimerkiksi nimimerkki Sarille..

Se tässä pelottaa, että ensi kerralla innostus ei voi olla yhtä suuri kuin nyt ekan kerran.. tai voi tottakai olla, mutta tämä asia varjostaa odotusta väistämättä. Turha sitä nyt on huolehtia, tapahtuneesta on vasta pari päivää.

Mieli on vielä aika maassa, en halua juuri nyt miettiä liikaa vauvajuttuja. Tänään on se PMMP:n keikka mistä puhuin. Kerroin ystävälleni tilanteestani, hän oli hämmästynyt, mutta todella osaanottavainen ja huolehti miten jaksan. Ajattelin, että menisimme keikalle vaikka hampaat irvessä ja saisimme ajatuksetkin muualle..

Otan virtuaalihalaukset kiitollisina vastaan ja lähetän takaisin..

Suuri suru

Tuntuu tosi vaikealta kirjoittaa tätä, mutta kun tässä parin viikon aikana on jaettu kaikki ilot ja pelot ja odotukset blogiin, niin kai se voisi auttaa kun jakaa surutkin.

Eilen kun olin menossa sairaalaan gynegologille, aloin vuotamaan verta. Paljon. Ja mahaan sattui. Olin onneksi jo sairaalalla, joten menin itkien pyytämään apua. Arvasin tietysti heti mistä on kyse. Lääkäri laittoi minut ultraan. Se oli kamalaa. Mä tiesin heti siitä lääkärin hiljaisuudesta etteivät uutiset ole hyvät. Siellä näkyi normaalisti alkanut raskaus, mutta sikiön sydänääniä ei löytynyt. Ja sikiö oli liian pieni ikäisekseen, joten sen kehitys oli varmaan pysähtynyt jo vähän aikaa sitten. Itkin vaan ihan hillittömästi sen tutkimuksen jälkeen. Tuntuu niin kamalan pahalle, että kaikki ne pelot, jännitykset, odotukset, innostus, suunnitelmat ovat turhia, ohitse kokonaan.

Mies yrittää kyllä muistuttaa, että eivät ne meidän suunnitelmat ole turhia, koska ne toteutuvat vielä. Myöhemmin sitten vaan. Erikoista tässä on, että en tunne pätkääkään helpotusta. En millin vertaa, vaikka mehän olimme vähän alkshokissa tästä raskaudesta. Olo on vaan niin kamalan pettynyt ja surullinen. Ei olisi pitänyt miettiä kaikkia vielä niin pitkälle.

Illalla alkoivat tosi kovat vatsakivut ja vuoto vaan jatkui. Painoin sellaista lämpötyynyä vatsaan, se vähän auttoi. Enkä mennyt tietenkään töihin. Mies tuli kans kotiin, oli niin kamalan surullinen. Sekin mursi mun sydämen vielä lisää, kun se oli ollut niin innoissaan tästä.

Tiedän kyllä, että parasta on että tämä meni kesken tässä vaiheessa, jos kyseessä oli esimerkiksi vakava kehityshäiriö. Ja tiedän senkin, ettei pidä syytellä itseään ja etsiä syytä, koska raskausaikana pyrin tekemään kaikki oikein, eikä silti syytä löydy. Ja varmasti on tuhatmiljoonaa kertaa raskaampaa menettää vauva, kun se oikeasti on jo vauva-asteella, eikä näin pienen pieni nökö vasta. Mutta ei se silti estä tuntemasta surua. Ja on kamalan tyhjä olo, ei oikein huvita mikään tällä hetkellä. Silmätkin ovat niin turvoksissa itkemisestä että vaikea olla. Pistin jotain siniharmaata luomiväriä jos se vähän veisi huomiota pois, mutta taidan vaan näyttää turpaan ottaneelta. . ihan sama.

Soitin äidillekin. Olisin niin toivonut että mun uutiset olisivat olleet toisenlaisia, mutta tuntui että oli pakko puhua sen kanssa.

Tässä käy nyt niin, että me suremme tätä aikamme, mutta tiedän että tästä vielä selvitään. Sitten ollaan ihan kaksin vaan, sovittiin että tehdään kaikkea kivaa, ehkä joku matka taas ja vähän hulivilitouhua. Ja sitten mietitään taas asiaa uudelleen, että haluaisimmeko kuitenkin jo yrittää uudelleen piankin vai mitä tapahtuu. Nyt en oikein jaksa ajatella sitä.

Ehkä multa vielä joskus tulee "apua, raskaustesti näytti plussaa, osa 2" . Ja saatan vielä kirjoittaa tuntemuksistani nyt, en tiedä. Kauheasti jaksamista kaikille muillekin, jotka ovat kokeneet tämän asian tai on muuten vaikeuksia tällä saralla.

Nyt taas itkettää. Pitää mennä palaveriin.

Kylmää rautaa jalkoväliin

Eihän nämä sisätutkimukset kivoja ole varmaan kenestäkään. Ei mulla ole mitään gynegologikammoa, mutta nyt tehdään kohdunsuuntähystys huonolaatuisen papa-näytteen takia
ja mua vähän jänskää. Kun se nökökin on nyt siellä. Mitä jos siellä havaitaan, että se onkin joku kasvain, joka siellä olla möllöttää eikä vauva.. No voi v****n luulosairaus, nyt loppu nämä höpötykset. Tätä se huonosti nukuttu yöuni teettää. Rohkeasti kohti sairaalaa, mars!

p.s) Yrittääköhän elimistö valmentaa mua tulevaan äitiyteen (eli jatkuvaan univaajeeseen), koska minä, entinen unieläinten kunniajäsen, olen herännyt viikonloppuisin kello SEITSEMÄN KOLMEKYMMENTÄ. Outoa!!

Kohtauksia huonosta amerikkalaisesta komediasta

Miehellä ja mulla ei oikein ole kokemuksia vauvoista.

Lähipiiristä menee nyt ystäviä naimisiin, joten eiköhän vauvojakin kohta ala plopsahdella, mutta tällä hetkellä vauvakokemuksemme ovat hyvin rajalliset.. parhaalla ystävälläni on kyllä kaksi ihanaa pikkuista, toinen on kummipoikani, mutta koska emme asu samalla paikkakunnalla, tuo vaippojen vaihto on vähän jäänyt ja nyt ei enää tarvitse:)

Miehellä on kyllä kummityttö, jota tilaisuuden tullen olemme hoitaneet. Eräs kokemus viime vuoden lapsenvahtireissusta muistuttaa lähinnä huonoa kohelluskomediaa.

Lapsi oli vähän päälle kaksivuotias. Kaikki meni oikein hyvin, kunnes kakka astui kuvioihin mukaan. En muista mistä onnistuimme edes päättelemään että oli potan aika, mutta potalle kuitenkin tyttö istutettiin. Hänelle piti aina lukea potalla istumisen aikaan ja suoritin tätä tehtävää tarmokkaasti, kunnes tuli hajuhaittoja. Mua vähän tuota.. kakostutti se haju. Mies nauraa vedet silmissä kun mä kipitän ulos vessassa hakemaan raitista ilmaa (oman lapsen kakkahan ei haise, eihän?) . Miehen vuoro lukea.

Sitten tuli ongelma. Eikös kakan jälkeen pestä peppu? Mutta eihän tämä lapsi oikein mahdu hanan alle. Lapsi on onneksi äärettömän fiksu ja kun kysymme että pestäänkö heillä ylä-vai alakerrassa, saamme selville että alakerrassa. Alakertaan siis. Mutta mitäs sitten? Lopulta minä roikotan lapsiraukkaa käsistä ja mies suihkii käsisuihkulla vettä vähän sinne päin.. Apua mua naurattaa vieläkin kun muistan sitä vesisotkua ja kun me kaikki kolme, lapsi mukaan lukien, nauretaan hillittömästi.

Kun lapsen vanhemmat tulivat kotiin romanttiselta illalliselta, lapsi muisti kertoa että "X:t ei osannut". Hienostihan me osattiin!

Kuulostaa vähän uusavuttomalta. Näin käy kun ei ole ollut tarpeeksi nuoria pikkusisaruksia.
No ei hätää, kyllä se äidinvaisto sitten kertoo mitä pitää tehdä... no worries.

p.s) opimme että ei kaksivuotiaan kakkapyllyä tarvitse välttämättä edes pestä, koska se pyyhitään

Lapamato

Mahtavaa lueskella miten porukka kirjoittelee, että vauvan kanssa pääsee minne vain haluaa.. Tuli kauhea innostus! Monitori on tahrainen kun tökin eilen sormella ruutua ja osoittelin miehelle: "Kato nyt, nämäkin olivat lähteneet Espanjaan kun vauva oli neljän viikon ikäinen. Ja tää sanoi kans että voi ottaa vauvan mukaan minne vain.. " No joo, kaikki aikanaan. Mun mielikuvitus laukkaa välillä turhan kovaa kyytiä tässä vaiheessa.

Sitäpaitsi tuntuu että mulla muhii vatsassa vauvan sijaan lapamato. Mulla ei ole tällä hetkellä MITÄÄN muita raskausoireita kun jatkuva nälkä. Eikä sen varmaan pitäisi kuulua vielä tähän vaiheeseen.. Siis vedän samanlaisia pasta-annoksia kuin mieheni ja kahden tunnin päästä mulla on taas nälkä. Ei puhettakaan aamupahoinvoinnista, vaan kahvia, kananmunia, pari ruisleipää ja Actimel, kiitos! Pitäisi varmaan olla tyytyväinen ja oonhan mä, mutta pistää miettimään.. Eikä asiasta voi syyttää edes nököä, eihän se ole edes 1,5 sentin kokoinen vielä. Jos se siis on siellä.

On se muuten niin että jos on menossa kampaajalle, katsoo kaikkien hiustyylejä tai kenkäostoksilla sitä rupeaa vilkuilemaan muiden popoja.. Kuten muumi-mamma eilen kommentoi, nyt sitä näkee vauvoja kaikkialla. Hämärää!! En ole tajunnut että niitä on niin paljon :) Mies sanoi ihan samaa, että nyt sekin havannoi lapsia ja niiden vanhempia koko ajan.

Hassua huomata muutoksia ajattelussaan näin 7 viikkoa raskaana olleena (tietoisena asiasta 11 päivää).

"Meidän lapset vaihtoivat itse vaippansa kolmekuisina.."

En sitten kertonut eilen tytöille.

Mä kyllä niin halusin, mutta iski jännitys. Ja jos olisin lukenut blogiin tulleet mahtavat, kannustavat kommentit ennen tyttöjen tapaamista, olisin ehkä kertonutkin. Mutta tuli taas sellainen olo, että turhaa me vielä pistetään niitä sopeutumaan tähän asiaan (joka epäsuorasti vaikuttaa niihinkin), kunnes on joku varmuus tästä. Eli päälle pari viikkoa vielä (tosin mun mielipiteet vaihtuvat joka päivä, joten en mene vannomaan mitä tapahtuu). Sain hienosti huijattua nollaprossaisilla oluilla. Tytöt lähettivät mulle kännikuvia martinilaseistaan loppuillasta, kun mä jo kuurasin kylppärinlaattoja kotona asuntonäyttöä varten..

Tuli muuten mieleen bussimatka seuraavana päivänä kun olin tehnyt positiivisen raskaustestin. Bussissa oli tuore äiti tosi pienen vauvan kanssa, joka huusi kurkku suorana. Normaalisti mä olisin yrittänyt suggestoida itseni jotenkin pois tilanteesta, mutta nyt hymyilin hyväntahtoisesti vauvalle ja äidille. Sitten sellainen keski-iän ylittänyt rouvashenkilö tuhahtaa kovalla äänellä " Meidän lapset eivät KOSKAAN huutaneet tuolla tavalla". Ei hitto, jos olisin ollut se äiti, olisin kuristanut rouvan. Mulkoilin naista, mutta tyhmänä en saanut sanaakaan suustani. Mamma jatkoi vielä "Kuuleehaan tuon että se on pelkkää kiukuttelua, ei mitään muuta!" .

Mä luulen että jos tuossa tilanteessa nuori äiti pahoinpitelee jonkun, oikeuslaitos on oikeudenmukainen.

TAHDON KERTOA!

Tästä ei tule mitään. Pakahdun kohta.

Tänään perjantaibisselle (no tilaan jotain nollaprossaista) kahden ystäväni kanssa ja tahdon kertoa tämän mahdollisen uutisen! En kestä tätä huijausta enää! Ja kun en aio vetää "perjantaisauhuja" mitä muutaman tuopin kanssa monesti tekisin ja aion lähteä ajoissa jne. Pakko mun olisi kertoa! Tiedän että järkytys näille sinkkumimmeille on suuri, mutta toisaalta kun ystävyyssuhde on vahva, kaikki se kestää.. ööh, uskoisin.

Mutta kun vanhemmillekaan ei ole vielä kerrottu! Ei ennenkuin asia on varmempi, ekan ultran jälkeen. Sitä muuten odotan innolla, ehkä eniten tässä odotusjupakassa (heh, lapsen lisäksi siis). Äiti ja isä nimittäin kuolevat onnesta.. Aiemmin vilkkaina sinkkuaikoinani äiti tuumi että naimisiin tuo tyttö ei ikinä päädy. Sitten kun löysinkin elämäni miehen ja hups - vilahdettiin naimisiin - äidinkin usko lapsenlapsiin alkoi viritä, mutta olen useasti tehnyt selväksi ettei ennen kolmeakymppiä. Tämä tulee olemaan jymyuutinen!!

En tiedä mitä mä teen!!