Lohtua blogikommenteista

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksavat vielä kannustaa ja toivottaa parempaa
onnea kommenteissanne. Joku epäili ettei varmaan tässä vaiheessa paljon lohduta. Itseasissa kyllä se jollakin tavalla lohduttaa, teillehän mä olin tästä raskaudesta tässä vaiheessa eniten kertonut! Maattiin eilen olkkarin lattialla miehen kanssa ja luettiin ihmisten kommentteja. Vaikken haluaisi, että kukaan koskaan joutuu käymään tämän läpi, se että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia, auttaa jaksamaan. Etenkin kun kuulee, että keskenmenon jälkeen on seuraava raskaus sujunut normaalisti. Kiitos kaikille!! Se että maailmassa on vielä noin empaattisia ihmisiä lämmittää pikkumyyn sydäntä. Ja hurjasti onnea uuteen odotukseen, niille jotka ovat nyt samassa tilanteessa, esimerkiksi nimimerkki Sarille..

Se tässä pelottaa, että ensi kerralla innostus ei voi olla yhtä suuri kuin nyt ekan kerran.. tai voi tottakai olla, mutta tämä asia varjostaa odotusta väistämättä. Turha sitä nyt on huolehtia, tapahtuneesta on vasta pari päivää.

Mieli on vielä aika maassa, en halua juuri nyt miettiä liikaa vauvajuttuja. Tänään on se PMMP:n keikka mistä puhuin. Kerroin ystävälleni tilanteestani, hän oli hämmästynyt, mutta todella osaanottavainen ja huolehti miten jaksan. Ajattelin, että menisimme keikalle vaikka hampaat irvessä ja saisimme ajatuksetkin muualle..

Otan virtuaalihalaukset kiitollisina vastaan ja lähetän takaisin..

Suuri suru

Tuntuu tosi vaikealta kirjoittaa tätä, mutta kun tässä parin viikon aikana on jaettu kaikki ilot ja pelot ja odotukset blogiin, niin kai se voisi auttaa kun jakaa surutkin.

Eilen kun olin menossa sairaalaan gynegologille, aloin vuotamaan verta. Paljon. Ja mahaan sattui. Olin onneksi jo sairaalalla, joten menin itkien pyytämään apua. Arvasin tietysti heti mistä on kyse. Lääkäri laittoi minut ultraan. Se oli kamalaa. Mä tiesin heti siitä lääkärin hiljaisuudesta etteivät uutiset ole hyvät. Siellä näkyi normaalisti alkanut raskaus, mutta sikiön sydänääniä ei löytynyt. Ja sikiö oli liian pieni ikäisekseen, joten sen kehitys oli varmaan pysähtynyt jo vähän aikaa sitten. Itkin vaan ihan hillittömästi sen tutkimuksen jälkeen. Tuntuu niin kamalan pahalle, että kaikki ne pelot, jännitykset, odotukset, innostus, suunnitelmat ovat turhia, ohitse kokonaan.

Mies yrittää kyllä muistuttaa, että eivät ne meidän suunnitelmat ole turhia, koska ne toteutuvat vielä. Myöhemmin sitten vaan. Erikoista tässä on, että en tunne pätkääkään helpotusta. En millin vertaa, vaikka mehän olimme vähän alkshokissa tästä raskaudesta. Olo on vaan niin kamalan pettynyt ja surullinen. Ei olisi pitänyt miettiä kaikkia vielä niin pitkälle.

Illalla alkoivat tosi kovat vatsakivut ja vuoto vaan jatkui. Painoin sellaista lämpötyynyä vatsaan, se vähän auttoi. Enkä mennyt tietenkään töihin. Mies tuli kans kotiin, oli niin kamalan surullinen. Sekin mursi mun sydämen vielä lisää, kun se oli ollut niin innoissaan tästä.

Tiedän kyllä, että parasta on että tämä meni kesken tässä vaiheessa, jos kyseessä oli esimerkiksi vakava kehityshäiriö. Ja tiedän senkin, ettei pidä syytellä itseään ja etsiä syytä, koska raskausaikana pyrin tekemään kaikki oikein, eikä silti syytä löydy. Ja varmasti on tuhatmiljoonaa kertaa raskaampaa menettää vauva, kun se oikeasti on jo vauva-asteella, eikä näin pienen pieni nökö vasta. Mutta ei se silti estä tuntemasta surua. Ja on kamalan tyhjä olo, ei oikein huvita mikään tällä hetkellä. Silmätkin ovat niin turvoksissa itkemisestä että vaikea olla. Pistin jotain siniharmaata luomiväriä jos se vähän veisi huomiota pois, mutta taidan vaan näyttää turpaan ottaneelta. . ihan sama.

Soitin äidillekin. Olisin niin toivonut että mun uutiset olisivat olleet toisenlaisia, mutta tuntui että oli pakko puhua sen kanssa.

Tässä käy nyt niin, että me suremme tätä aikamme, mutta tiedän että tästä vielä selvitään. Sitten ollaan ihan kaksin vaan, sovittiin että tehdään kaikkea kivaa, ehkä joku matka taas ja vähän hulivilitouhua. Ja sitten mietitään taas asiaa uudelleen, että haluaisimmeko kuitenkin jo yrittää uudelleen piankin vai mitä tapahtuu. Nyt en oikein jaksa ajatella sitä.

Ehkä multa vielä joskus tulee "apua, raskaustesti näytti plussaa, osa 2" . Ja saatan vielä kirjoittaa tuntemuksistani nyt, en tiedä. Kauheasti jaksamista kaikille muillekin, jotka ovat kokeneet tämän asian tai on muuten vaikeuksia tällä saralla.

Nyt taas itkettää. Pitää mennä palaveriin.

Kylmää rautaa jalkoväliin

Eihän nämä sisätutkimukset kivoja ole varmaan kenestäkään. Ei mulla ole mitään gynegologikammoa, mutta nyt tehdään kohdunsuuntähystys huonolaatuisen papa-näytteen takia
ja mua vähän jänskää. Kun se nökökin on nyt siellä. Mitä jos siellä havaitaan, että se onkin joku kasvain, joka siellä olla möllöttää eikä vauva.. No voi v****n luulosairaus, nyt loppu nämä höpötykset. Tätä se huonosti nukuttu yöuni teettää. Rohkeasti kohti sairaalaa, mars!

p.s) Yrittääköhän elimistö valmentaa mua tulevaan äitiyteen (eli jatkuvaan univaajeeseen), koska minä, entinen unieläinten kunniajäsen, olen herännyt viikonloppuisin kello SEITSEMÄN KOLMEKYMMENTÄ. Outoa!!

Kohtauksia huonosta amerikkalaisesta komediasta

Miehellä ja mulla ei oikein ole kokemuksia vauvoista.

Lähipiiristä menee nyt ystäviä naimisiin, joten eiköhän vauvojakin kohta ala plopsahdella, mutta tällä hetkellä vauvakokemuksemme ovat hyvin rajalliset.. parhaalla ystävälläni on kyllä kaksi ihanaa pikkuista, toinen on kummipoikani, mutta koska emme asu samalla paikkakunnalla, tuo vaippojen vaihto on vähän jäänyt ja nyt ei enää tarvitse:)

Miehellä on kyllä kummityttö, jota tilaisuuden tullen olemme hoitaneet. Eräs kokemus viime vuoden lapsenvahtireissusta muistuttaa lähinnä huonoa kohelluskomediaa.

Lapsi oli vähän päälle kaksivuotias. Kaikki meni oikein hyvin, kunnes kakka astui kuvioihin mukaan. En muista mistä onnistuimme edes päättelemään että oli potan aika, mutta potalle kuitenkin tyttö istutettiin. Hänelle piti aina lukea potalla istumisen aikaan ja suoritin tätä tehtävää tarmokkaasti, kunnes tuli hajuhaittoja. Mua vähän tuota.. kakostutti se haju. Mies nauraa vedet silmissä kun mä kipitän ulos vessassa hakemaan raitista ilmaa (oman lapsen kakkahan ei haise, eihän?) . Miehen vuoro lukea.

Sitten tuli ongelma. Eikös kakan jälkeen pestä peppu? Mutta eihän tämä lapsi oikein mahdu hanan alle. Lapsi on onneksi äärettömän fiksu ja kun kysymme että pestäänkö heillä ylä-vai alakerrassa, saamme selville että alakerrassa. Alakertaan siis. Mutta mitäs sitten? Lopulta minä roikotan lapsiraukkaa käsistä ja mies suihkii käsisuihkulla vettä vähän sinne päin.. Apua mua naurattaa vieläkin kun muistan sitä vesisotkua ja kun me kaikki kolme, lapsi mukaan lukien, nauretaan hillittömästi.

Kun lapsen vanhemmat tulivat kotiin romanttiselta illalliselta, lapsi muisti kertoa että "X:t ei osannut". Hienostihan me osattiin!

Kuulostaa vähän uusavuttomalta. Näin käy kun ei ole ollut tarpeeksi nuoria pikkusisaruksia.
No ei hätää, kyllä se äidinvaisto sitten kertoo mitä pitää tehdä... no worries.

p.s) opimme että ei kaksivuotiaan kakkapyllyä tarvitse välttämättä edes pestä, koska se pyyhitään

Lapamato

Mahtavaa lueskella miten porukka kirjoittelee, että vauvan kanssa pääsee minne vain haluaa.. Tuli kauhea innostus! Monitori on tahrainen kun tökin eilen sormella ruutua ja osoittelin miehelle: "Kato nyt, nämäkin olivat lähteneet Espanjaan kun vauva oli neljän viikon ikäinen. Ja tää sanoi kans että voi ottaa vauvan mukaan minne vain.. " No joo, kaikki aikanaan. Mun mielikuvitus laukkaa välillä turhan kovaa kyytiä tässä vaiheessa.

Sitäpaitsi tuntuu että mulla muhii vatsassa vauvan sijaan lapamato. Mulla ei ole tällä hetkellä MITÄÄN muita raskausoireita kun jatkuva nälkä. Eikä sen varmaan pitäisi kuulua vielä tähän vaiheeseen.. Siis vedän samanlaisia pasta-annoksia kuin mieheni ja kahden tunnin päästä mulla on taas nälkä. Ei puhettakaan aamupahoinvoinnista, vaan kahvia, kananmunia, pari ruisleipää ja Actimel, kiitos! Pitäisi varmaan olla tyytyväinen ja oonhan mä, mutta pistää miettimään.. Eikä asiasta voi syyttää edes nököä, eihän se ole edes 1,5 sentin kokoinen vielä. Jos se siis on siellä.

On se muuten niin että jos on menossa kampaajalle, katsoo kaikkien hiustyylejä tai kenkäostoksilla sitä rupeaa vilkuilemaan muiden popoja.. Kuten muumi-mamma eilen kommentoi, nyt sitä näkee vauvoja kaikkialla. Hämärää!! En ole tajunnut että niitä on niin paljon :) Mies sanoi ihan samaa, että nyt sekin havannoi lapsia ja niiden vanhempia koko ajan.

Hassua huomata muutoksia ajattelussaan näin 7 viikkoa raskaana olleena (tietoisena asiasta 11 päivää).

"Meidän lapset vaihtoivat itse vaippansa kolmekuisina.."

En sitten kertonut eilen tytöille.

Mä kyllä niin halusin, mutta iski jännitys. Ja jos olisin lukenut blogiin tulleet mahtavat, kannustavat kommentit ennen tyttöjen tapaamista, olisin ehkä kertonutkin. Mutta tuli taas sellainen olo, että turhaa me vielä pistetään niitä sopeutumaan tähän asiaan (joka epäsuorasti vaikuttaa niihinkin), kunnes on joku varmuus tästä. Eli päälle pari viikkoa vielä (tosin mun mielipiteet vaihtuvat joka päivä, joten en mene vannomaan mitä tapahtuu). Sain hienosti huijattua nollaprossaisilla oluilla. Tytöt lähettivät mulle kännikuvia martinilaseistaan loppuillasta, kun mä jo kuurasin kylppärinlaattoja kotona asuntonäyttöä varten..

Tuli muuten mieleen bussimatka seuraavana päivänä kun olin tehnyt positiivisen raskaustestin. Bussissa oli tuore äiti tosi pienen vauvan kanssa, joka huusi kurkku suorana. Normaalisti mä olisin yrittänyt suggestoida itseni jotenkin pois tilanteesta, mutta nyt hymyilin hyväntahtoisesti vauvalle ja äidille. Sitten sellainen keski-iän ylittänyt rouvashenkilö tuhahtaa kovalla äänellä " Meidän lapset eivät KOSKAAN huutaneet tuolla tavalla". Ei hitto, jos olisin ollut se äiti, olisin kuristanut rouvan. Mulkoilin naista, mutta tyhmänä en saanut sanaakaan suustani. Mamma jatkoi vielä "Kuuleehaan tuon että se on pelkkää kiukuttelua, ei mitään muuta!" .

Mä luulen että jos tuossa tilanteessa nuori äiti pahoinpitelee jonkun, oikeuslaitos on oikeudenmukainen.

TAHDON KERTOA!

Tästä ei tule mitään. Pakahdun kohta.

Tänään perjantaibisselle (no tilaan jotain nollaprossaista) kahden ystäväni kanssa ja tahdon kertoa tämän mahdollisen uutisen! En kestä tätä huijausta enää! Ja kun en aio vetää "perjantaisauhuja" mitä muutaman tuopin kanssa monesti tekisin ja aion lähteä ajoissa jne. Pakko mun olisi kertoa! Tiedän että järkytys näille sinkkumimmeille on suuri, mutta toisaalta kun ystävyyssuhde on vahva, kaikki se kestää.. ööh, uskoisin.

Mutta kun vanhemmillekaan ei ole vielä kerrottu! Ei ennenkuin asia on varmempi, ekan ultran jälkeen. Sitä muuten odotan innolla, ehkä eniten tässä odotusjupakassa (heh, lapsen lisäksi siis). Äiti ja isä nimittäin kuolevat onnesta.. Aiemmin vilkkaina sinkkuaikoinani äiti tuumi että naimisiin tuo tyttö ei ikinä päädy. Sitten kun löysinkin elämäni miehen ja hups - vilahdettiin naimisiin - äidinkin usko lapsenlapsiin alkoi viritä, mutta olen useasti tehnyt selväksi ettei ennen kolmeakymppiä. Tämä tulee olemaan jymyuutinen!!

En tiedä mitä mä teen!!

Kertokaa pääsenkö mä enää ikinä...

...tai ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen:

-yli kymmenen tunnin kaukolennolle eksoottiseen kohteeseen (ei varmaan ihan heti)

-festareille pomppimaan eturiviin (ai miten niin liian vanha ;) Niin ja pääsenhän mä ensi kesänä vaikka ankkarockiin jos tytöt nyt huolii enää mukaan. Mietin vaan jos tulee vatsansuojelufiilis tai jotain siellä..)

-ahtautumaan s-kokoiseen mekkoon. (turvottaa jo NYT niin että hampaat irvessä kiskoin farkut jalkaan)

-roadtripille/reilaamaan/telttailemaan kavereiden kanssa (jostain syystä mulla on sellainen fiilis etten olisi suosikkivaihtoehto reissuun parikuukautisen nyytin kanssa)

-nousuhumalaan?

Joo, tiedänhän mä että nämä itsekkäät rutinat luultavasti unohtuvat siinä vaiheessa jos sieltä mahasta nökö joskus putkahtaa (koputan puuta). Mutta saahan sitä ihmetellä..

p.s) HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ!

pp.s) Musta tuntuu että mun epäitsekäs mies on valmiimpi tähän vauvaan kuin minä. Toisaalta se ei olekaan se joka kantaa näkyvät seuraukset kropassaan..ellei toi psykosomaattisuus pahene ;)

Onko siellä mitään?!!?

Välillä tulee epäuskoisia ajatuksia, kuten eilen ja tänään. Tuntuu että ei siellä mahassa mitään ole. Tuli jotenkin pelottavan varma ajatus siitä, että tämä on joku erehdys ja ei siellä mikään elä mun kohdussa. Kun oireita on niin vähän, mahanipistelyjä lukuunottamatta. Ja että se tuli noin vain, vähän sattumalta se raskaus. Ja kun ei musta enää TUNNU siltä että siellä olisi joku elävä juttu. Ja kun mulle aikoinaan gynegologi sanoi että jos joskus yritämme vauvaa, voi tulla ongelmia eräästä mahdollisesta harvinaisesta lääketieteellisesta jutusta johtuen (kerron myöhemmin kun mut saa jo tunnistaa tästä).

Tulipa surullinen olo. Joku voisi tietysti ajatella että eikö se olisi helpotuskin, kun ei tätä raskautta oltu vielä niin tarkkaan suunniteltu. Mutta kyllä se niin vaan on, että kaikista miljoonista peloista huolimatta, ajattelen nököä jo sellaisena rakkausvauvana. Kuten rakas ystäväni joka tästä raskaudesta tietää, totesi joku aika sitten kun yritti vihjailla mulle lapsenteon autuudesta, että "kuvittele, se olisi puolet sua ja puolet X:ää". Heh, aika ihana ajatus että meidän rakkaudesta tulisi jotain uutta.

Nyt rupesi jo vähän huvittamaan, kuulostaa niin sentimentaaliselta nämä mun jutut näin torstaiaamuna, vasta puoli kuppia kahvia juoneena.

Sitäpaitsi, varasin ekan ultran raskausviikolle yhdeksän eli vielä 17 päivää epätietoisuutta. Sitten saa tietää edes sen, että onko siellä mitään vai oliko kuvittelua vaan kaikki!! Kerron sitten..

Tässä voi muuten olla sellainenkin juttu, kuten vaikka hääpäivää odottaessani. Meillä oli vihkiminen ulkona ja ajattelin koko ajan mielessäni että "sitten sataa, varaudu siihen että sitten sataa". Kaikki mielikuvani tuosta hetkestä perustui plan B:lle, kun sataisi. Sitten kun aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, en meinannut uskoa sitä todeksi. Mutta olin valmistanut vaan itseäni vähän turhan hyvin pettymykseen.. En mä yleensä noin pessimisti kyllä ole! Petyn vaan niin pahasti jos tipahdan korkealta..

joo löpölöpö, nyt töihin tai tulee fudut ja mitäs me sitten tehdään tuon mahdollisen nökön kanssa ;)

Miehen psykosomaattiset oireet

Aluksi me kiereskeltiin hervottomana naurusta kun luettiin vauvakirjasta, että mies voi kärsiä odottavan isän oireyhtymästä, jolloin hän kärsii psykosomaattisista oireista vaimonsa raskauden aikaan (Couvade-ilmiö). Mutta mutta. Kyllähän se on havaittu tässäkin parisuhteessa että toisen tunnetilat tarttuvat helposti toiseen, jos kumppania masentaa niin äkkiä sitä masentuu itsekin tai jos toinen on riehakkaalla pelleilytuulella, sitä innostuu itse samalla tavalla...

Joo ja sunnuntaina mies ilmoitti että hänelläkin oli vähän paha olo! Lievää kuvotusta. Ja kun valitin toispuoleisesta vatsakivusta vähän pelokkaana, eikös sitäkin vihlaissut samaan kohtaan! Se tästä vielä puuttuu että mä maataan molemmat aamuisin pahoinvointisina sängyssä ja natustetaan hapankorppua.. apua, mua naurattaa taas. Jos mä myöhemässä vaiheessa näen miehen kävelevän vatsa pyöreänä selkäänsä tukien, mä lähden kävelemään!
No enkä lähde, onhan se mukavaa jos joku on oikeasti niin läheinen, että kärsii empatiakivuista :)

Oireista puheenollen mulla ei kauheasti ole ollut raskausoireita. Ei oikeastaan muuta kuin lievää pahoinvointia jos en syö tarpeeksi usein. Niin ja hajuaisti on selkeästi voimistunut. Kyllä mua huvitti kun kotiin tullessa miehen tuomat liljat lemusivat asunnossa niin, että piti iskeä ikkunat auki ja mä menin vessaan hengittämään.. Ei kukkia vaimolle :/

p.s) Tiedän, tosi tyhmää ja kohtalon uhmaamista mutta mulla oli paha mieli lauantaina ja käytiin ostamassa ihan pikkuruiset vauvakengät että mä vähän piristyisin ja kokisin tämän raskauden jotenkin todellisempana.. Se auttoi. Laitoin kyllä ne muovipussiin ja piilotin kaappiin ettei tässä vielä juhlittaisi liian aikaisin..

Ei saa lukea (liikaa) keskustelupalstoja!

tai tulee hulluksi ja huono omatunto kaikesta.. Kun olin jo puolisalaa lukenut kauhistuneena eri vauva/raskaus keskustelupalstoilta kaikesta mahdollisesta mikä voi mennä vikaan ja mitä ei saa tehdä jne, mies kielsi mua enää menemästä sellaisille sivuille. Sensuuri iski. Mulla on vähän liian hyvä mielikuvitus muutenkin, joten turha sitä on ruokkia. Muutenkin huono omis niistä lauantain bileistä ja sitä edellisestä reissuviikosta, mutta enhän mä voinut tietää mitä siellä mahassa kyti!! (hormonit vissiin pinnalla, mua kävi itkettämään kun soitin neuvolaan ekaa aikaa ja mainitsin asiasta.. huh, nytkö tämä alkaa)

Mä olen tässä lauantain ratoksi kehittänyt erilaisia juonia millä selviän mm. tulevasta PMMP:n Tavastian keikasta, ilman että kaverit ihmettelevät että miksi en ota oluen olutta. Vetoan lääkekuuriin! Hah, tuota juonta voin käyttää useampaan. Seuraava ongelman muodostavat ystäväni S ja K, joiden kanssa näemme n. kerran kuussa samassa ravintolassa ja tilaamme punkut. Baarimikkokin tuntee jo meidät, joten pelkään että jos yhtäkkiä tilaan jonkun karpalomehun niin mut paljastetaan välittömästi. Kyllä mä jotain keksin..

Karpolomehusta tuli mieleen ihan toinen juttu. Olin tässä vähän aikaa sitten työmatkalla ja mulla oli pissatulehdus. Yritin salakuljettaa oloani helpottavaa karpalomehua pullossa securityn ohi. Jäin kiinni, mutta eriskummallisen vääntämisen jälkeen securityn nuori poikanen päästi mut menemään mehuni kera (jota oli siis tiivisteenä pullon pohjalla vain n. desi) , kun kailotin miten se auttaa VIRTSATIETULEHDUKSEENI ja miten näytin muka lääkärin reseptiä joka oli annettu vaivaan, vaikka molemmille oli selvää että ei siinä reseptissä niin lukenut. Luotto Helsinki-Vantaan turvajärjestelyihin ei tietysti kasvanut, mutta olen kiitollisuuden velassa tälle poikaselle joka lykki mut nopeasti matkaan kiusaamasta häntä.

Pitkä tarina ilman että puhuin vauvoista, there you go. Nyt täytynee kuntoilla, maha on kasvanut ja pahoin pelkään että se ei liity vielä tulevaan vauvaan (rv 6) ;)

Alkoholiton olut on hyvää...

...ja itsensä huijaaminen käy onneksi kohtalaisen helposti! :)

Alkushokista selvittyämme (haha, no tämä ei ole ehkä tapahtunut ihan vielä) minä painelin apteekkiin ostamaan foolihappoa, koska rakas ystäväni käski minun syödä sitä. Tätä ennen minulla ei ollut mitään havaintoa että foolihappoa sisältäviä ruokia ovat vihreät kasvikset tai salaatit ja öh tuota olikohan se palkokasvit tai jotain. No, ostin vitskuja.

Mies painui kirjakauppaan ja lainasi Odotus viikko viikolta -kirjan.

Niin, kerrottiin asiasta siis parhaalle ystävälleni jo, koska olisin pakahtunut jos en olisi saanut kertoa kellekään ja koska hän ei asu täällä joten ei voi vahingossa lipsauttaa kaveripiirillemme tätä muhivaa salaisuutta. Hih, tyttö oli innoissaan! Ihanaa kun on joku miehen lisäksi jonka kanssa jakaa tämä asia! Haluaisin kertoa muutamalle muulle parhaalle ystävälleni, mutta tiedän että tämä voi mennä kesken niin kovin helposti, joten en uskalla. Täytyy odottaa vielä 1,5 kuukautta! Sitäpaitsi pakko myöntää että sinkkuystävieni reaktiot pelottavat. Mitä jos he hylkäävät minut? Kukaan ei pyydä mua ainakaan enää baariin eikä perjantai-oluelle. Damn it!
Kaikki luulevat että suoritan vaan vaippavertailuja tai mitä raskaana olevat naiset nyt tekevät.

Mies oli niin liikuttava. Hän tutki illalla keskittyneenä raskausoppaan sivuja ja ilmoitti että nyt tietää mitä minun pitää syödä ja miten paljon. Aamulla se aamu-uninen pölhö nousee aiemmin sängystä ja menee tekemään mulle aamupalaa! Emme koskaan syö aamupalaa! Aamurutiiniimme kuuluu painella puolijuoksua suihkuun, vaatteet hätäisesti päälle, mä meikkaan turbovauhtia ja mies syöksyy jo ovesta. Sain väkisin nieltyä paistetun kananmunan ja leivät mies pakkasi minulle evääksi ettei tule huono olo.. Hih, katsotaan jaksaako se tätä tahtia seuraavat yhdeksän kuukautta..

Yöllä minulla oli ollut pieni paniikki päällä enkä saanut unta. Mietin miten elämä muuttuu, miten emme pääse aikoihin matkustamaan, miten näen enää meneviä kavereitani jotka ovat meille niin kovin tärkeitä, miten menen isossa mahassa ensi kesän häihin jne. Ahdisti. Aamulla herätessäni taas yön ajatukset tuntuivat typeriltä. Mahassa vihlaisi pahasti ja kauhea pelko valtasi minut. Nyt se tulee ulos sieltä! Pelkäsin että se johtuu epäröinnistäni, ihan naurettavaa.

Nyt on perjantai! Menen ja aukaisen ihanan alkoholittoman oluen..

Shokki, riemu ja paniikki!

Kuukautiset ovat viikon myöhässä.

Olimme kerran, yhden ainoan kerran kivan illan päätteeksi romanttisissa fiiliksissä, pienessä punaviinihiprakassa harrastaneet seksiä ilman ehkäisyä. (Pillereistä taukoa). Hetken mielijohde, mutta voimakas fiilis, että "Pitäskö olla ilman?" "No ollaan!!"
Se tuntui jotenkin oikealta.

Aamulla vähän nauratti. Keskusteltiin siitä kaduttiko. Ei kaduttanut. "Ja hei, ei se todellakaan ekasta kerrasta tule", hihiteltiin sängyssä. Ovulaatiosta ei mitään tietoa. Ulkona räpsimme talviauringossa valokuvia joissa mä pullistan mahaani. Näytän olevan siinä oikeasti yhdeksännellä kuulla! Pakotan miehen ottamaan toisen kuvan jossa näytän hoikalta.

Seuraavalla viikolla laskeskelen ovulaatiopäivän varmuuden vuoksi, se ei ihan osu kohdalleen, mutta aika lähelle. "Huh huh". Lisää naureskelua.

Olemme me rakkaan mieheni kanssa lapsesta puhuneet, naimisissa tosin emme ole olleet vuottakaan. Pikku hiljaa ajatus on alkanut kypsymään, että ei sellainen pieni rakkauslapsi olisi mikään mahdoton ajatus. Paitsi että mä en pidä kauheasti vauvoista (uups nyt se on sanottu ääneen!!). Mutta rakastan sellaisia parivuotiaita; lieventävä asianhaara. Joten ei ihan vielä, mutta pian, pian yritetään. Ehkä ensi vuonna!

Menkkoja ei kuulu alkamispäivänä. Mulla on hyvä mielikuvitus ja kuvittelen raskausoireita. Tissit ovat hurjan isot ja kipeät. No niin ne ovat menkkojenkin aikaan. Haluan tehdä raskaustestin, ihan varmuuden vuoksi. Jännää!! Se näyttää kuitenkin negatiivista. Jostain syystä tuntuu pettyneeltä, vaikkemme olleet ihan valmiita.. Avataan oluet. Mulla oli sellainen tunne että olisin ollut raskaana! Pyh.

Lauantaina meillä on sitten isot bileet. Juon aika paljon skumppaa. On tosi hauskaa, mahtavat kaverit koossa! Kerron yhdelle tytöistä negatiivisesta raskaustestistä ja ettemme vielä yritä vauvaa kuitenkaan. Hänella on vauvakuume.

Menkkoja ei kuulu viikonloppuna, eikä alkuviikosta. Keskiviikkona pyydän miestä tuomaan raskaustestin kaupungilta tullessaan. Hän tuo kaksi (ja tuoksahtaa oluelle :). Mua jännittää NIIIIIN paljon jostain syystä. Pissaan purkkiin ja piilotan tikun lehden alle. En uskalla katsoa sitä. Otetaan meistä valokuva jännittyneinä (dorkat).

Sitten.. tidii kaksi minuuttia on mennyt. En meinaa uskaltaa katsoa vieläkään. Tempaistaan lehti pois tikun päältä ja tuijotamme molemmat miehen kanssa pesukoneen päällä nököttävää puikkoa. Plussa. SIINÄ ON PLUS-MERKKI!!! Mä meinaan pyörtyä ja puhaltelen ilmaa keuhkoista. Mies tuijottaa ja pomppii eikä tiedetä itkeä vai nauraa. Halataan. Taidan itkeä, mutta se on puhtaasta shokista. Ja riemusta ja pelosta! Mä tiesin, tiesin tämän jotenkin... siksi mua kai jännittikin.

Loppuilta menee ihmetellessä. Tietskarin monitorikin on sökönä, joten pakko selata kännykällä webistä infoa. Lasken laskurilla että olen "jo" viidennellä raskausviikolla!! Mun mahassa on sentin kokoinen, mahdollinen uuden elämän alku.. how weird is that?? Mun mahassa kasvaa mahdollisesti jotakin!

Tämä on hei aikamoinen seikkailu.

p.s) tein uuden testin aamulla, sekin selkeä plussa samantien.